Näyttelijänä Kanavateatterissa

Juhana Vilén (Jaakko Myllylä) näytelmästä Tankki täyteen – Maallamuuttajat (2012)

Kanavateatterin ensimmäisessä näytelmässä, Emma elvyttää, suurin osa näyttelijöistä oli kuusalaisia: he tulivat samoista perheistä, jotka olivat olleet mukana myös teatterin rakentamisessa. Tässä toteutui nuorisoseuran yksi toiminta-ajatus. Ollaan kyläläisiä yhdistävänä organisaationa, ja tarjotaan kyläläisille mielekästä toimintaa. Näytelmän ohjaaja ja Kanavateatterin “isä”, Erkki Kauppinen, toimi tuolloin nuorisoseuran puheenjohtajana.

Yksi ohjaajan tärkeimmistä tehtävistä on löytää näytelmän rooleihin sopivimmat henkilöt. Erkki Kauppisella oli tässä tehtävässä valtava etu siitä, että hän oli peruslaukaalainen ja harrastanut itse näyttelemistä. Sen lisäksi hän oli omistamansa firman kautta tuttu monille keskisuomalaisille ja kun tähän lisätään sopivan sosiaalinen luonne, niin näyttelijöiden hankinta ei ollut vaikeaa. Jo toisena kesänä Kanavateatteri tempaisi ja näytelmäksi Erkki Kauppinen valitsi Kivenpyörittäjän kylän, jonka hän oli nähnyt Hämeenlinnan kaupunginteatterissa. Koska kyse oli kokonaisen kylän elämästä, myös näyttelijöitä tarvittiin kylällinen. Osalle riitti puherooleja ja osa toimi ns. kylänväkenä. Erkin puhelin on varmaan käynyt kuumana iltaisin, kun hän on täyttänyt roolitusta. Näytelmää esitettiin kolmena kesänä. Se helpotti jonkin verran myös ohjaustyötä sekä näyttelijöiden hankkimista.

Erkki Kauppisen periaatteena näytelmämiehityksessä oli, että päärooleissa miehitys mahdollisuuksien mukaan vaihtui, ettei yleisö kyllästyisi aina samoihin kasvoihin. Tämä onnistuikin hyvin, sillä sopivia harrastajia oli kertynyt näyttelijärinkiin riittävästi. Mukana ovat edelleen myös monet heti perustamisesta asti Kanavateatterissa näytelleet henkilöt. Heistä mainittakoon Myllylän perhe. Isä Keijo ja pojat Tapio ja Jaakko ovat vielä juhlavuonna 2014 mukana toiminnassa. Muita aktiivisia perheitä näytelmätouhussa ovat vuosien varrella olleet Ihalaiset, Kumpukalliot, Ikoset sekä Jokelat vain muutamia mainitakseni.

Itsekin pääsin tämän mukaansatempaavan harrastuksen piiriin, kun Kivenpyörittäjän kylän harjoitukset alkoivat talvella 1995. Se oli kohdaltani lähtölaukaus lähes 15 vuoden aktiiviseen harrastajateatteritoimintaan. Sain olla mukana myös Myrskyluodon Maijan toisena esityskesänä, kaksi kesää näyttelin Unto Monosta ja kolmena kesänä mopoilin kanttori Piiparisen roolissa Heikki Luoman maalaiskomedioissa. Hienoa aikaa. Kun tähän lisätään vielä yhden lempikirjani, Täällä Pohjantähden alla, räätäli Halmeen rooli Jarmo Inkisen ohjauksessa kesällä 2006, niin ei voi muuta kuin olla tyytyväinen harrastusvalintaan. Näytelmien myötä esiintymisvarmuuteni on kasvanut, mikä on tärkeä juttu, koska olen koko työurani ollut kaupallisissa tehtävissä ja kiinteässä kontaktissa erilaisten ihmisten kanssa.

Näytelmäharrastus vaatii valtavaa sitoutumista harjoitus- ja esitysaikatauluihin. Harrastus ajaa silloin kaiken muun edelle jo senkin takia, että oma rooli on vain osa kokonaisuutta, eikä toisten kannalta ole kovin mielekästä, jos yksi on poissa harjoituksista. Tämä asia on hyvä tiedostaa, jos harkitsee näytelmäharrastuksen aloittamista.

Lumikkien lukuharjoitukset vuonna 2012. Lukemassa ovat Sirpa Vesalainen, Sonja Makkonen ja Ida Sirkka sekä selin Raija Ikonen ja Teija Venhola-Hirvelä

Mutta mitä näyttelemiseen Kanavateatterissa kuuluu? Esitysiltana näyttelijät saapuvat teatterille noin tuntia ennen esityksen alkua. Siinä on hyvää aikaa käydä läpi omaan rooliin kuuluvat välineet ja vaatteet, sekä viedä tietyt tavarat tiettyihin paikkoihin, josta ne sitten näytöksen aikana löytyvät. Kun tavarat ovat paikoillaan, pitääkin jo rientää liikenteen ohjaukseen, jos ohjausvuoro iskee kohdalle. Siinä pakkipaikkoja näyttäessä voi vielä käydä mielessään läpi kohtauksia ja varmistaa, että on muistanut huolehtia kaikki asiat kohdilleen. Yleensä näytelmäporukka kokoontuu yhteen ns. energiapiiriin ennen esityksen alkua ja antaa toisilleen voimaa ja tsemppiä illan näytökseen.

Kohtausten välissä siirrytään kulissien takana seuraavan sisäänmenon kohdalle ja odotetaan sitä kymmeniä kertoja harjoiteltua iskua, jolla sitten oma roolihenkilö ilmestyy näyttämölle. Tämä sama jatkuu koko näytöksen ajan. Väliajalla joku näyttelijöistä hakee porukalle kahvit ja sitä nauttiessa sitten kerrataan ensimmäisen näytöksen asioita ja nauretaan kommelluksille ja päivän jutuille. Kun toinenkin näytös on ohi, niin ei muuta kuin turvaliivit päälle ja liikennettä ohjaamaan. Sen jälkeen laitetaan välineet paikoilleen ja lähdetään kotiin hieman väsyneenä, mutta varmasti onnellisena. Sama toistuu luonnollisesti seuraavina esityspäivinä.

Seuraavassa kuulemme yhden Kanavateatterin monivuotisen luottonäyttelijän ajatuksia tästä palkitsevasta harrastuksesta. Teijo Roine on nähty sekä sisä- että ulkonäytelmien päärooleissa ja hänen ilmeikästä näyttelemistään on ollut ilo seurata katsomosta.

Näyttelijän näkökulma

Teijo Roine

Harrastajanäyttelijäksi ryhtyminen on ollut haaveeni pienestä pojasta alkaen. Ensimmäinen esiintyminen kansakoulun ensimmäisellä luokalla kuusijuhlassa, yleisön reaktiot lavan tapahtumiin ja aplodit kaiken päätteeksi loivat mielikuvan onnistumisesta ja yhteisestä ilosta. Kului kuitenkin yli kolme vuosikymmentä, ennen kuin löysin rohkeuden hakeutua harrastuksen pariin. Toisaalta voi sanoa, että teatteri on harrastus, jossa ei ole ylä- eikä alaikärajaa.

Minulle näytteleminen on ensisijaisesti tiukkaa yhteistyötä. Elämys niin esiintyjälle kuin katsojalle muodostuu kokonaisuudesta. Uskon, ja oma kokemukseni on, että katsojalle on miellyttävämpää seurata tasaisen hyvää ryhmää, kuin muutamasta tähdestä muodostettua kokoonpanoa. Harrastajalle palkitsevaa ovat onnistumisen tunteet – se, kun palaset loksahtelevat paikoilleen, yhteen hitsautumisen ja osaamisvarmuuden kautta vapautuu löytämään roolihahmostaan uusia ulottuvuuksia ja saa tilaa hahmonsa kehittämiselle. Hienointa on se, kun voi aistia yleisön nauttivan esityksestä. Minulla oli ilo työstää omaa näyttelijyyttäni hyvässä ja osaavassa porukassa. Harrastajana minulle on tärkeää, että saan tavoitella osaamiseni rajoja ja mieluiten yrittää ylittää onnistumisen tuoma itsetyytyväisyyden raja. Kun lisäksi tulee riittävä määrä epäonnistumisia, pysyvät ajatukset oikeissa asioissa ja jalat maassa.

Harrastajana olen nauttinut siitä, että teatteri ei ole käyttänyt pelkästään luotto-ohjaajiaan, vaan on rohkeasti kokeillut näytelmien työstämistä eri ohjaajien kanssa. Harrastajana ohjaajan osuus on ollut minulle tärkeä ja monen ohjaajan työskentelystä olen voinut ammentaa rakennusaineksia myös omaan näyttelijyyteeni. Toinen minua harrastajana motivoiva asia on ollut mahdollisuus tehdä hyvinkin erilaisia rooleja. Kanavateatterissa oli hienoa päästä kokeilemaan niin farssia, komediaa kuin vakavampaa draamaa. Voin sanoa, että Kanavateatterissa sain elää teatterin tekemisestä. Paljon se vaati, mutta enemmän se antoi.

Usein näyttelijät tuskailevat vuorosanojen opettelun kanssa. Ja tuskaahan ulkoa opettelu usein onkin. Sitten, kun repliikit ovat muistissa ja takana on riittävä määrä yhteisiä harjoituksia, voikin nauttia kaiken vaivan tuomasta palkkiosta ja eläytyä roolihahmonsa elämään. Roolin rakentaminen lähtee hapuilusta kohti jotain, josta ei vielä ole selvää käsitystä. Ohjaaja pyrkii auttamaan näyttelijää haluamaansa suuntaan ja lopulta prosessista putkahtaa hahmo, joka toivottavasti on uskottava ja kokonaisuuteen istuva. Ensi-illan jälkeen näyttelijälle alkaa avautua uusia näkemyksiä roolihahmostaan, kun vuorovaikutus vastanäyttelijöiden ja joskus jopa yleisön kanssa antaa uusia impulsseja. Itse olen yrittänyt löytää tasapainon oman näkemykseni, ohjaajan näkemyksen ja vaistonvaraisen roolin rakentamisen välillä. Ohjaajan näkemys on toki tärkein.

Kiintoisin piirre näyttelemisessä on tapa olla lavalla, olla esillä yleisölle. Näyttelijän koko huomion on oltava näyttämön tapahtumissa ja roolihahmonsa toiminnassa. Näytteleminen vaatii intensiivistä ja täydellistä keskittymistä, herpaantumatonta läsnäoloa ja reagoimista ympärillä tapahtuvaan. Teatterissa jos missä harrastaja saa harjoittaa läsnäolon taitoja. Teatterin lavalla ei työ- eikä muutkaan huolet mieltä vaivaa, joten se on täydellistä irrottautumista arjen murheista.

Monet teatteriharrastuksen mukavista, mutta joskus myös suolaisen katkerista, muistoista liittyvät yksittäisten esitysten aikana tapahtuviin kommelluksiin. Jokainen esitys on itsenäinen ponnistuksensa, ja jokaisessa esityksessä piilee epäonnistumisen ansa. Jälkeenpäin kommellukset naurattavat, mutta itse esityksessä saattaa tuskanhiki kihota otsalle, kun vastanäyttelijä unohtuu lavasteisiin. Tai kun itse huomaa katselevansa vastanäyttelijöitään ymmärtämättä oikein edes missä onkaan, puhumattakaan vuorosanojen muistamisesta. Mutta koskaan hätä ei ole niin suuri, etteikö pelastus löytyisi ihan siitä vierestä: vastanäyttelijän myötätuntoisesta, tosin joskus ilkikurisesta ilmeestä. Aina joku keksii ratkaisevan repliikin tai liikkeen – tai sitten ohjaaja juoksee kulisseissa ympäriinsä etsien epätoivoisesti kadonnutta näyttelijää tai vuorosanoja.

Parasta harrastuksessa ovat kuitenkin kanssaharrastajat. Teatteriharrastuksen myötä olen saanut paljon uusia tuttuja, kavereita ja parhaimmillaan ystäviä. Teatteri harrastuksena on niin sosiaalinen, että ujoinkin harrastaja tulee väistämättä osallistuneeksi yhteiseen tekemiseen ja viimeistään roolinsa kautta unohtaa ujoutensa.

Teijo Roine

placeholder

Jotta Kanavateatterissa olisi jatkossakin Tapio ja Jaakko Myllylän, Teijo Roineen sekä Arto Lehtikankaan tapaisia luottonäyttelijöitä, on teatterin pidettävä huolta niistä lapsista ja nuorista, jotka haluavat olla mukana teatterin tekemisessä. Nuorille on aktiivisesti tarjottava mahdollisuuksia, lähinnä koulutusta, päästä mukaan tähän harrastukseen ja annettava heille myös tulevina vuosina sopivia rooleja ainakin kesänäytelmissä. Sillä tavoin turvataan harrastuksen jatkuvuus, ja vähän niin kuin urheiluseuroissakin sanotaan, toimitaan kasvattajaseurana. Näitä mahdollisuuksia on ansiokkaasti vienyt eteenpäin Päivi Hammarén-Jokela Kanavanuoret -ilmaisutaitoryhmän ohjaajana. Lusikkansa samaan soppaan ovat laittaneet myös Riikka Piiparinen ilmaisutaidon ohjaajana sekä Anu Kauppinen lasten ja nuorten teatterin väsymättömänä tuottajana. Päivi ja Anu kertovat omissa puheenvuoroissaan lisää lasten ja nuorten teatteritoiminnasta.

 

Nuorten teatteritoimintaa

Päivi Hammarén-Jokela

Sain itse olla lapsesta saakka mukana sekä kesäteatterissa että nuorisoteatteriryhmässä. Kunnioituksesta silloisia ohjaajia kohtaan halusin osaltani tarjota nuorille mahdollisuuden toteuttaa luovuuttaan teatteriharrastuksen kautta. Jo 1970-luvulta lähtien olen kouluttanut itseäni teatterialan kursseilla. Nuorten teatteriryhmiä aloin ohjata Laukaassa 1990-luvun lopulla. Tuolloin teksteistä oli huutava pula, ja työstinkin ne usein itse nuorten ideoiden pohjalta. Kriteerinä pidettiin, että kaikille oli löydyttävä tasavahva rooli ja kaikki halukkaat mahtuivat mukaan.

Monella oli haave päästä tekemään teatteria aikuisten keralla. Näin syntyi idea kokoillan esityksestä eri-ikäisten yhteistyöllä. Kirjoitin ja ohjasin Sukelluksen, jota esitettiin vuosina 2000 ja 2001 Kanavateatterin kesäareenalla. Itselleni paras muisto jäi konkareiden ja aloittelijoiden yhteen hiileen puhaltamisesta sekä taustavoimien tuesta. Monipuoliset teatterin tekemisen muodot kädentaidon työpajoineen, paikallisten omine sävellyksineen ja tanssiosuuksineen antoivat mahdollisuuden onnistumisen elämyksiin. Sukellus palkittiin valtakunnallisessa Teatteriaallossa stipendillä.

Aikuisten näytelmissä oli vähän rooleja lapsille ja nuorille, joten pyynnöstä jatkoin nuorten kerhojen vetäjänä. Kouluttauduin 1990-luvulla lisää, mm. ilmaisutaidon ohjaajaksi, joten teimme runsaasti ilmaisu- ja vuorovaikutusharjoitteita. Parina vuonna ryhmässäni oli osallistujia eri kyläkunnilta, jolloin kiersimme esiintymässä kunkin nuoren koululla tai kylien seurantaloilla. Näitä keikkoja kaivattiin myöhemminkin, mutta käytännön järjestelyt muodostuivat ongelmaksi.

Kuusassa työstin pienoisnäytelmiä nuorten toivoman aiheen mukaan. Ne esitettiin eri tilaisuuksissa, yleensä Kuusan nuorisoseuran joulujuhlan yhteydessä. Eräs mieleinen muisto itselleni on Kuusan koululta ollessani siellä koulunkäyntiavustajana: sain ohjata opettajien myötävaikutuksella koko koulun näytelmän, joka syntyi oppilaiden aineiden pohjalta Hokkasen Karin käsikirjoittamana. Eskarista kuudesluokkalaisiin jokaisella oli tärkeä tehtävä näytelmässä omalta osaamisalueeltaan. Oppilaista paljastui monia piileviä kykyjä.

Puhuva koira vuonna 2008. Kuvassa Maija Peura, Tuike Tapper, Henna Peura ja Laura Rosti (edessä)

Kerran dramatisoin näytelmän Leena Laulajaisen kirjasta Punainen lanka. Nuorten kanssa ideoitu jännitysnäytelmä Taulu tilattiin Luokomaan Timolta. Hirvelän Teijalta tilattiin dramatisointi Timo Parvelan kirjasta Puhuva koira. Sen ohjasimme yhdessä Anu Kauppisen kanssa. Tämä oli pohjustus nykyisille Kanavateatterin lastennäytelmille, joissa on useita maksullisia esityksiä. Tarinateatteriohjaajakurssin käytyäni ohjasin vielä Kuusan koulun kerhossa sovelletun tarinateatteriesityksen Isän vapaapäivä. Nuorten huumorilla sävytetty näytös oli sekä isille että äideille varmasti mieleen jäävä esitys. Tähän minun oli hyvä lopettaa roolini näytelmäkerhojen vetäjänä ja antaa tilaa uusille ohjaajille.

Nuorissa on valtavasti potentiaalia. Teatteriharrastus auttaa nuorta löytämään itsessään piileviä taitoja ja kehittämään niitä. Teatterin tekeminen on myös sosiaalinen laji, jossa painottuu toisten huomioiminen ja arvostaminen. Tämä harrastus kantaa läpi elämän. Ilokseni olen saanut nähdä monen ohjauksessani olleen nuoren jatkavan vielä aikuistumisen myötä teatterin tekemistä.

Päivi Hammarén-Jokela

placeholder

Lasten ja nuorten näytelmät Kanavateatterissa

Anu Kauppinen

Kuusan Nuorisoseura on tarjonnut monelle lapselle ja nuorelle harrastusmahdollisuuksia, erityisesti teatteriharrastus on ollut mahdollista jo kauan ennen Kanavateatterin syntymää. Erilaiset kerhot ja teatterikurssit ovat antaneet monelle kipinän jatkaa teatteriharrastusta aikuisikään saakka. Kanavateatterin perustamisen jälkeen lapsille ja nuorille suunnattuja näytelmiä on valmistunut useita.

Päivi Hammarén-Jokelan ohjaama Meidän Millassako magiaa -sosiodraama toi näyttämölle koulukiusaamisesta kertovan tarinan, jossa nuorten näyttelijöiden omakohtaiset kokemukset aiheesta tulivat koskettavasti näkyviksi. Ryhmä esitti tarinaa kouluilla ja se tehtiin myös videoelokuvan muotoon vuonna 2001.

Vuonna 2006 Kaarina Leinonen toi sisänäyttämölle sirkusmaailmaan sijoittuvan tarinan Tassua Päälle. Näytelmässä käsiteltiin komedian keinoin riitelemistä ja elämää kaoottisessa sirkuksessa. Näytelmässä oli mukana eri-ikäisiä näyttelijöitä, lapsia ja aikuisia. Kaarinan käsikirjoittajan ja ohjaajan taidot tulivat näytelmän myötä Kanavateatterin yleisön tietoisuuteen. Esitys sai paljon kiitosta visuaalisuudestaan ja innostavasta aiheestaan.

Vuonna 2007 Kaarina Leinonen ohjasi käsikirjoittamansa näytelmän Kadonneen Seikkailun metsästys, joka kertoi tarinan siitä, kuinka tärkeää on säilyttää seikkailu sydämessä. Mukana oli jälleen eri-ikäisiä näyttelijöitä.

Vuonna 2008 pidimme Päivi Hammarén-Jokelan kanssa teatteri-ilmaisun kerhoa ja valmistimme kerhovuoden päätteeksi tarinan Puhuva koira, jonka Timo Parvelan kirjasta meille dramatisoi Teija Venhola-Hirvelä. Ilmaisukerhossa oli mukana paljon ensikertalaisia, ja kokemus yhteisen esityksen valmistamisesta oli hieno. Näytelmää esitettiin mm. päiväkoti- ja koululaisryhmille.

Vuonna 2010 Kaarina Leinonen tarttui kiehtovaan Herra Huun tarinaan ja sovitti ja ohjasi sen Kanavateatterin ulkonäyttämölle. Mukana oli jälleen näyttelijöitä lapsista aikuisiin, ja tarina sai kaiken ikäiset katsojat haukkomaan henkeään erilaisten taikatemppujen ja jännittävien tapahtumien edessä. Esityksen lavastus kummituskartanoineen oli todella hieno ja loi upeat puitteet Herra Huun tarinalle.

Vuonna 2011 teatteri-ilmaisun ohjaaja Kirsi Sulonen otti yhteyttä ja tarjoutui ohjaamaan Pekka Töpöhäntä -näytelmää Kanavateatteriin. Koska teatterista innostuneita lapsia ja nuoria oli paljon, päädyin ehdottamaan oman teatteriryhmän perustamista nuorille. Lupauduin ottamaan ryhmän “siipieni suojaan” ja toimimaan projektivastaavana. Niinpä tartuimme innolla Pekka Töpöhännän tarinaan ja kevääksi 2012 Kirsi sovitti näytelmän 45 minuutin mittaiseksi sisänäyttämölle sopivaksi kokonaisuudeksi. Halusimme tehdä erityisesti alle kouluikäisille suunnatun esityksen ja päiväkodeille kohdennettu suoramarkkinointi täyttikin niille suunnatut aamupäiväesitykset ääriään myöten. Aaro Vuotilan innostava musiikki ja Johanna Kemppaisen tanssikoreografiat toivat näytelmään oman, hienon lisänsä. Puvustuksen toteuttivat Jyväskylän ammattiopiston pukuompelijaopiskelijat, ja puvustus todella kruunasi kokonaisuuden. Oli selvää, että hyvin tehdylle lastenteatterille riittää katsojia – esitykset olivat lähes kaikki loppuunmyytyjä.

Seuraavaksi nuorten ryhmä tarttui Kolmen iloisen rosvon vauhdikkaaseen tarinaan. Kirsi Sulosen sovitus ja ohjaus sekä Aaro Vuotilan musiikkisovitukset saivat jälleen katsomot täyttymään. Nuorten ryhmään saatiin muutamia uusia näyttelijöitä mukaan, mikä onkin paras tapa päästä sisään teatterin maailmaan. Loppuvuodesta 2012 ryhmä kokoontui tekemään paljon erilaisia ryhmäytymisharjoituksia ja teatteri-ilmaisun perusasioita ja alkuvuodesta 2013 paneuduttiin itse näytelmän valmistamiseen. Ensi-ilta oli toukokuussa 2013. Yhteistyö JAO:n pukuompelijaopiskelijoiden kanssa jatkui ja visuaalinen maailma näyttämöllä sai jälleen innostuneen vastaanoton.

Kanavateatterin 20. juhlavuoden näytelmää mietittäessä muistin Eduard Uspenskin 40 vuotta sitten kirjoittaman tarinan Fedja-sedästä, kissasta ja koirasta ja kun ohjaaja Kirsi Sulonenkin innostui ajatuksesta, oli näytelmävalinta selvä. Kirsi sovitti tarinan jälleen ryhmälle sopivaksi, 50 minuutin mittaiseksi kokonaisuudeksi ja tällä kertaa musiikin näytelmään teki Aapo Oranen. Puvustusyhteistyö JAO:n kanssa jatkui edelleen. Nuorten ryhmän kokoonpano sai täydennystä muutamasta nuoresta aikuisesta ja Fedja-setä, kissa ja koira ystävineen seikkailivat sisänäyttämöllä toukokuun 2014 ajan. Aamupäiväesitykset varattiin jälleen loppuun jo kevättalvella.

Laukaan Säästöpankin Kulttuurisäätiö ja Laukaan kunta sekä Keski-Suomen taidetoimikunta ovat tukeneet nuorten ryhmän esitysten valmistumista taloudellisesti. Tuki on meille erittäin arvokasta ja tärkeää ja olemme siitä todella kiitollisia. Nuorten ryhmä jatkaa toimintaansa myös tulevina vuosina. Kanavateatteri on järjestänyt ja järjestää mahdollisuuksien mukaan myös jatkossa teatteri-ilmaisun peruskursseja, joihin osallistuvilla ei tarvitse olla aiempaa kokemusta teatterin tekemisestä.

Nuorten teatteriryhmän toiminta on ollut paljon enemmän kuin “vain” teatterin tekemistä. Se on opettanut vastuuta, ryhmässä toimimista, toisen huomioonottamista ja ennen kaikkea antanut valtaavasti onnistumisen kokemuksia. Ryhmässä on avoin ja kannustava ilmapiiri, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Nuoremmat oppivat kokeneemmilta, jokainen uskaltaa ottaa haasteita vastaan ja heittäytyä rohkeasti lastenteatterin ihanaan maailmaan. Täydet katsomot, lasten sädehtivät silmät ja iloiset hymyt sekä ryhmän saama palaute onnistuneen esityksen jälkeen kertovat siitä, miksi lastenteatteri on niin tärkeää. Olen todella iloinen ja ylpeä Kanavateatterin nuorista teatterintekijöistä. Nuorissa on iloa, valoa ja voimaa!

Anu Kauppinen

Maija Maitoparran (Sonja Makkonen) ja Pekka Töpöhännän (Aino Koskinen) onnea vuodelta 2012