Kanavateatterin ensimmäisessä näytelmässä, Emma elvyttää, suurin osa näyttelijöistä oli kuusalaisia: he tulivat samoista perheistä, jotka olivat olleet mukana myös teatterin rakentamisessa. Tässä toteutui nuorisoseuran yksi toiminta-ajatus. Ollaan kyläläisiä yhdistävänä organisaationa, ja tarjotaan kyläläisille mielekästä toimintaa. Näytelmän ohjaaja ja Kanavateatterin “isä”, Erkki Kauppinen, toimi tuolloin nuorisoseuran puheenjohtajana.
Yksi ohjaajan tärkeimmistä tehtävistä on löytää näytelmän rooleihin sopivimmat henkilöt. Erkki Kauppisella oli tässä tehtävässä valtava etu siitä, että hän oli peruslaukaalainen ja harrastanut itse näyttelemistä. Sen lisäksi hän oli omistamansa firman kautta tuttu monille keskisuomalaisille ja kun tähän lisätään sopivan sosiaalinen luonne, niin näyttelijöiden hankinta ei ollut vaikeaa. Jo toisena kesänä Kanavateatteri tempaisi ja näytelmäksi Erkki Kauppinen valitsi Kivenpyörittäjän kylän, jonka hän oli nähnyt Hämeenlinnan kaupunginteatterissa. Koska kyse oli kokonaisen kylän elämästä, myös näyttelijöitä tarvittiin kylällinen. Osalle riitti puherooleja ja osa toimi ns. kylänväkenä. Erkin puhelin on varmaan käynyt kuumana iltaisin, kun hän on täyttänyt roolitusta. Näytelmää esitettiin kolmena kesänä. Se helpotti jonkin verran myös ohjaustyötä sekä näyttelijöiden hankkimista.
Erkki Kauppisen periaatteena näytelmämiehityksessä oli, että päärooleissa miehitys mahdollisuuksien mukaan vaihtui, ettei yleisö kyllästyisi aina samoihin kasvoihin. Tämä onnistuikin hyvin, sillä sopivia harrastajia oli kertynyt näyttelijärinkiin riittävästi. Mukana ovat edelleen myös monet heti perustamisesta asti Kanavateatterissa näytelleet henkilöt. Heistä mainittakoon Myllylän perhe. Isä Keijo ja pojat Tapio ja Jaakko ovat vielä juhlavuonna 2014 mukana toiminnassa. Muita aktiivisia perheitä näytelmätouhussa ovat vuosien varrella olleet Ihalaiset, Kumpukalliot, Ikoset sekä Jokelat vain muutamia mainitakseni.
Itsekin pääsin tämän mukaansatempaavan harrastuksen piiriin, kun Kivenpyörittäjän kylän harjoitukset alkoivat talvella 1995. Se oli kohdaltani lähtölaukaus lähes 15 vuoden aktiiviseen harrastajateatteritoimintaan. Sain olla mukana myös Myrskyluodon Maijan toisena esityskesänä, kaksi kesää näyttelin Unto Monosta ja kolmena kesänä mopoilin kanttori Piiparisen roolissa Heikki Luoman maalaiskomedioissa. Hienoa aikaa. Kun tähän lisätään vielä yhden lempikirjani, Täällä Pohjantähden alla, räätäli Halmeen rooli Jarmo Inkisen ohjauksessa kesällä 2006, niin ei voi muuta kuin olla tyytyväinen harrastusvalintaan. Näytelmien myötä esiintymisvarmuuteni on kasvanut, mikä on tärkeä juttu, koska olen koko työurani ollut kaupallisissa tehtävissä ja kiinteässä kontaktissa erilaisten ihmisten kanssa.
Näytelmäharrastus vaatii valtavaa sitoutumista harjoitus- ja esitysaikatauluihin. Harrastus ajaa silloin kaiken muun edelle jo senkin takia, että oma rooli on vain osa kokonaisuutta, eikä toisten kannalta ole kovin mielekästä, jos yksi on poissa harjoituksista. Tämä asia on hyvä tiedostaa, jos harkitsee näytelmäharrastuksen aloittamista.
Mutta mitä näyttelemiseen Kanavateatterissa kuuluu? Esitysiltana näyttelijät saapuvat teatterille noin tuntia ennen esityksen alkua. Siinä on hyvää aikaa käydä läpi omaan rooliin kuuluvat välineet ja vaatteet, sekä viedä tietyt tavarat tiettyihin paikkoihin, josta ne sitten näytöksen aikana löytyvät. Kun tavarat ovat paikoillaan, pitääkin jo rientää liikenteen ohjaukseen, jos ohjausvuoro iskee kohdalle. Siinä pakkipaikkoja näyttäessä voi vielä käydä mielessään läpi kohtauksia ja varmistaa, että on muistanut huolehtia kaikki asiat kohdilleen. Yleensä näytelmäporukka kokoontuu yhteen ns. energiapiiriin ennen esityksen alkua ja antaa toisilleen voimaa ja tsemppiä illan näytökseen.
Kohtausten välissä siirrytään kulissien takana seuraavan sisäänmenon kohdalle ja odotetaan sitä kymmeniä kertoja harjoiteltua iskua, jolla sitten oma roolihenkilö ilmestyy näyttämölle. Tämä sama jatkuu koko näytöksen ajan. Väliajalla joku näyttelijöistä hakee porukalle kahvit ja sitä nauttiessa sitten kerrataan ensimmäisen näytöksen asioita ja nauretaan kommelluksille ja päivän jutuille. Kun toinenkin näytös on ohi, niin ei muuta kuin turvaliivit päälle ja liikennettä ohjaamaan. Sen jälkeen laitetaan välineet paikoilleen ja lähdetään kotiin hieman väsyneenä, mutta varmasti onnellisena. Sama toistuu luonnollisesti seuraavina esityspäivinä.
Seuraavassa kuulemme yhden Kanavateatterin monivuotisen luottonäyttelijän ajatuksia tästä palkitsevasta harrastuksesta. Teijo Roine on nähty sekä sisä- että ulkonäytelmien päärooleissa ja hänen ilmeikästä näyttelemistään on ollut ilo seurata katsomosta.
Näyttelijän näkökulma
Harrastajanäyttelijäksi ryhtyminen on ollut haaveeni pienestä pojasta alkaen. Ensimmäinen esiintyminen kansakoulun ensimmäisellä luokalla kuusijuhlassa, yleisön reaktiot lavan tapahtumiin ja aplodit kaiken päätteeksi loivat mielikuvan onnistumisesta ja yhteisestä ilosta. Kului kuitenkin yli kolme vuosikymmentä, ennen kuin löysin rohkeuden hakeutua harrastuksen pariin. Toisaalta voi sanoa, että teatteri on harrastus, jossa ei ole ylä- eikä alaikärajaa.
Minulle näytteleminen on ensisijaisesti tiukkaa yhteistyötä. Elämys niin esiintyjälle kuin katsojalle muodostuu kokonaisuudesta. Uskon, ja oma kokemukseni on, että katsojalle on miellyttävämpää seurata tasaisen hyvää ryhmää, kuin muutamasta tähdestä muodostettua kokoonpanoa. Harrastajalle palkitsevaa ovat onnistumisen tunteet – se, kun palaset loksahtelevat paikoilleen, yhteen hitsautumisen ja osaamisvarmuuden kautta vapautuu löytämään roolihahmostaan uusia ulottuvuuksia ja saa tilaa hahmonsa kehittämiselle. Hienointa on se, kun voi aistia yleisön nauttivan esityksestä. Minulla oli ilo työstää omaa näyttelijyyttäni hyvässä ja osaavassa porukassa. Harrastajana minulle on tärkeää, että saan tavoitella osaamiseni rajoja ja mieluiten yrittää ylittää onnistumisen tuoma itsetyytyväisyyden raja. Kun lisäksi tulee riittävä määrä epäonnistumisia, pysyvät ajatukset oikeissa asioissa ja jalat maassa.
Harrastajana olen nauttinut siitä, että teatteri ei ole käyttänyt pelkästään luotto-ohjaajiaan, vaan on rohkeasti kokeillut näytelmien työstämistä eri ohjaajien kanssa. Harrastajana ohjaajan osuus on ollut minulle tärkeä ja monen ohjaajan työskentelystä olen voinut ammentaa rakennusaineksia myös omaan näyttelijyyteeni. Toinen minua harrastajana motivoiva asia on ollut mahdollisuus tehdä hyvinkin erilaisia rooleja. Kanavateatterissa oli hienoa päästä kokeilemaan niin farssia, komediaa kuin vakavampaa draamaa. Voin sanoa, että Kanavateatterissa sain elää teatterin tekemisestä. Paljon se vaati, mutta enemmän se antoi.
Usein näyttelijät tuskailevat vuorosanojen opettelun kanssa. Ja tuskaahan ulkoa opettelu usein onkin. Sitten, kun repliikit ovat muistissa ja takana on riittävä määrä yhteisiä harjoituksia, voikin nauttia kaiken vaivan tuomasta palkkiosta ja eläytyä roolihahmonsa elämään. Roolin rakentaminen lähtee hapuilusta kohti jotain, josta ei vielä ole selvää käsitystä. Ohjaaja pyrkii auttamaan näyttelijää haluamaansa suuntaan ja lopulta prosessista putkahtaa hahmo, joka toivottavasti on uskottava ja kokonaisuuteen istuva. Ensi-illan jälkeen näyttelijälle alkaa avautua uusia näkemyksiä roolihahmostaan, kun vuorovaikutus vastanäyttelijöiden ja joskus jopa yleisön kanssa antaa uusia impulsseja. Itse olen yrittänyt löytää tasapainon oman näkemykseni, ohjaajan näkemyksen ja vaistonvaraisen roolin rakentamisen välillä. Ohjaajan näkemys on toki tärkein.
Kiintoisin piirre näyttelemisessä on tapa olla lavalla, olla esillä yleisölle. Näyttelijän koko huomion on oltava näyttämön tapahtumissa ja roolihahmonsa toiminnassa. Näytteleminen vaatii intensiivistä ja täydellistä keskittymistä, herpaantumatonta läsnäoloa ja reagoimista ympärillä tapahtuvaan. Teatterissa jos missä harrastaja saa harjoittaa läsnäolon taitoja. Teatterin lavalla ei työ- eikä muutkaan huolet mieltä vaivaa, joten se on täydellistä irrottautumista arjen murheista.
Monet teatteriharrastuksen mukavista, mutta joskus myös suolaisen katkerista, muistoista liittyvät yksittäisten esitysten aikana tapahtuviin kommelluksiin. Jokainen esitys on itsenäinen ponnistuksensa, ja jokaisessa esityksessä piilee epäonnistumisen ansa. Jälkeenpäin kommellukset naurattavat, mutta itse esityksessä saattaa tuskanhiki kihota otsalle, kun vastanäyttelijä unohtuu lavasteisiin. Tai kun itse huomaa katselevansa vastanäyttelijöitään ymmärtämättä oikein edes missä onkaan, puhumattakaan vuorosanojen muistamisesta. Mutta koskaan hätä ei ole niin suuri, etteikö pelastus löytyisi ihan siitä vierestä: vastanäyttelijän myötätuntoisesta, tosin joskus ilkikurisesta ilmeestä. Aina joku keksii ratkaisevan repliikin tai liikkeen – tai sitten ohjaaja juoksee kulisseissa ympäriinsä etsien epätoivoisesti kadonnutta näyttelijää tai vuorosanoja.
Parasta harrastuksessa ovat kuitenkin kanssaharrastajat. Teatteriharrastuksen myötä olen saanut paljon uusia tuttuja, kavereita ja parhaimmillaan ystäviä. Teatteri harrastuksena on niin sosiaalinen, että ujoinkin harrastaja tulee väistämättä osallistuneeksi yhteiseen tekemiseen ja viimeistään roolinsa kautta unohtaa ujoutensa.
Teijo Roine
