- page 2

Palkkamurhaajan painajainen on Francis Weberin käsikirjottama (suomentanut Reita Luonatvuori) farssikomedia, joka sai ensi-iltansa Kanavateatterissa, Kuusalla 16.11.2018. Näytelmän on ohjannut Annu Sankilampi. Näytelmän palkkamurhaaja Ralphilla on tehtävänä hoidella oikeustalolta poistuva hankala todistaja, mutta tehtävästä tulee hetkessä monimutkaisempi, kun viereiseen hotellihuoneeseen sattuu maalaiskylän paikallislehden kuvaaja Pignon, joka hautoo itsemurhaa, koska hänen vaimonsa on lähtenyt psykiatrinsa matkaan. Palkkamurhaaja Ralph joutuu keskelle sellaista pyöritystä, jota seuratessa naurunpurskahduksilta on vaikeaa välttyä!

Tila, johon näyttämö ja nouseva katsomo oli rakennettu, oli mukavan pienen kokoinen. Oli kiva, kun näyttämö oli niin lähellä yleisöä, joten näki hyvin mitä näyttämöllä tapahtui ja vuorosanoista sai hyvin selvää. Näytelmän lavastus pysyi koko esityksen ajan samana ja lavastukseksi oli tehty Ralphin ja Pignonin viereiset hotellihuoneet. Lavastus oli mielestäni hyvin suunniteltu ja siitä sai heti oikean hotellihuoneen vaikutelman. Lavastusta hyödynnettiin hyvin koko näytelmän ajan esimerkiksi myös niin, että toisen huoneen ikkunasta “ikään kuin” kuljettiin ränniä pitkin toisen huoneen ikkunaan.

Näytelmä oli toteutettu viiden näyttelijän voimin, joista yksi esitti niin hotellivirkailijan kuin poliisinkin roolia. Tarinaan ei olisikaan mielestäni kaivattu useampaa henkilöä, koska Ralph ja Pignon olivat niin suuressa roolissa näytelmässä, ettei heidän lisäksi tarvittukaan kuin muutama sivuhenkilö. Näyttelijäsuoritukset olivat erittäin hyviä ja he heittäytyivät rooleihinsa mainiosti myös ilmeidensä ja eleidensä kautta. Katsojana pystyi aistimaan mainiosti niin hotellivirkailijan kiusaantuneen olon kuin palkkamurhaajan tuohtumuksen hotellinaapuriaan kohtaan.

Näytelmä oli kerrassaan viihdyttävä ja nauruhermoja kutkuttava, toisaalta mitä muuta farssikomedialta voikaan odottaa. Näytelmää katsellessa tuli sellainen olo, että niin yleisö kuin näyttelijätkin viihtyivät näytelmän parissa kukin omilla tahoillaan. Näytelmän kulkua oli helppoa seurata, eikä tullut tylsää hetkeä, koska tuntui, että näyttämöllä tapahtui koko ajan. Ainoana pienenä kritiikkinä tulee mieleen näytelmän keston lyhyys väliajan jälkeen. Toisaalta väliaika oli hyvinkin loogisessa kohdassa näytelmän juonen kannalta. Tuli kuitenkin vähän sellainen olo, kun väliajan jälkeen istui takaisin seuraamaan esitystä, että ei ehtinyt kuin istahtaa hetkeksi ja sitten esitys jo loppuikin. Kokonaisuutena esitys oli kuitenkin miellyttävä ja humoristinen. Olin myös mielissäni siitä, että alkuspiikissä, jossa ohjattiin sulkemaan matkapuhelimet, viitattiin nokkelasti näytelmän teemaan siten, että vertailtiin yleisön ja palkkamurhaajan yhtäläisyyksiä tyylillä “suljethan matkapuhelimesi, sillä et halua paljastua”. Palkkamurhaajan painajainen oli viihdyttävä farssikomedia, jonka parissa viihtyivät varmasti niin vanhat kuin nuoretkin katsojat!

Puffin kirjoittaja Emilia on 17-vuotias opiskelija Vääksyn yhteiskoulusta. Katso myös Emilian kirjoitus kesän Taivaan tulista.

Kari Väänäsen alkuperäistekstistä näytelmäksi dramatisoitu Taivaan tulet – veren perintö perustuu suositun televisio-ohjelman Taivaan tulet toisen tuotantokauden tapahtumiin. Näytelmän ohjasi Kirsi Sulonen ja se esitettiin kesällä 2018 Kanavateatterissa, Kuusalla. Näytelmä on itsenäinen jatko-osa kesällä 2017 esitettyyn näytelmään Taivaan tulet. Näytelmässä hypätään mukaan Kemijärven erikoisiin tapahtumiin, joita näytelmän päähenkilö vanhempi konstaapeli Rauli Viherkoski kollegoineen yrittää selvittää. Tapauksia on niin ryyppyjengin vauvan hoidosta dementiaosaston lääkevarkauksiin asti.

En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Kanavateatterissa, joten minulle tuli täytenä yllätyksenä, että näyttämö sijaitsi hiekkamontussa, jossa oli katettu katsomo. Näyttämö oli siis valtavan kokoinen ja sen tekemisessä oli selkeästi otettu huomioon ympäristön tarjoamat mahdollisuudet. Näyttämölle olikin rakennettu koko Kemijärven kylä niin baareineen, taloineen ja sairaaloineen. Olin jo tässä kohtaa mielissäni, että näyttämö ei ollut perinteinen kääntyvä lava mitä yleensä näkee kesäteattereissa. Katsojana olikin hauskaa kuulostella ja katsella kohtauksien välillä, että missä päin näyttämöä seuraavaksi tapahtuu. Näyttämön erikoinen paikka mahdollisti myös sen, että näytelmässä poliisit ajoivat oikealla autolla “kylän halki”. Hauska ja erikoinen elementti sekin, johon en aikaisemmin ole törmännyt.

Yleistunnelmaltaan teatteri oli varsinkin lämminhenkinen ja miellyttävä. Yleisössä istui ihmisiä vauvasta vaariin ja tuntui siltä, että kaikki viihtyivät. Myös näyttelijöistä välittyi se, että he nauttivat siitä, mitä tekivät näyttämöllä. Teatterissa hävisi täysin ajantaju. Näytelmä tuntui tempaavansa kaikki sen mukaan. En kuitenkaan ihmettele sitä, koska näytelmän tarina oli hyvin samaistuttava ja voisin kuvitella elämän mahdollisesti olevan sellaista, jossakin pikkukylässä. Myös henkilöhahmot olivat hyvin onnistuneita, heistä erityisesti mieleeni jäi vanhahko poliisiylipäällikkö ja hänen “muka hienolta kuulostavat” englanninkieliset sutkautukset tilanteessa kuin tilanteessa. Näytelmän huumori oli hyvää, vaikka paikoin myös jokseenkin rivoa. Yleisö nauroi mukana ja minäkin välillä ihan vedet silmissä.

Kokonaisuutena teatterikokemus oli hyvin mieleinen ja onnistunut. Myöskään väliajalla ei ollut mitään ongelmaa saada pientä naposteltavaa itselleen. Huomasi, että Kanavateatteri on ollut toiminnassa jo pitkän aikaa. Jos jotakin negatiivista haluaa näytelmästä etsiä, mieleeni tulee vain muutama harmiton moka äänentoiston kanssa. Tällainen ei toisaalta minun nuorta kuuloani haitannut, sillä kuulin vuorosanat tarpeeksi selkeästi, vaikka äänentoisto muutaman kerran reistailikin.

Taivaan tulet – veren perintö oli sellainen näytelmä, jossa yhdistyivät monet minua viehättävät tekijät, minkä perusteella uskallankin sanoa, että se oli yksi parhaimmista kesäteattereista mitä olen nähnyt. Sen viehättävyys punoutui juuri siihen tunnelmaan ja erilaisuuteen verrattuna muihin kesäteattereihin mitä olen nähnyt. Odotan, että pääsen tulevaisuudessakin nauttimaa Kanavateatterin tarjonnasta.

Puffin kirjoittaja Emilia on 17-vuotias opiskelija Vääksyn yhteiskoulusta.
“Päädyin katsomaan näytelmää Kanavateatteriin, koska olin kuullut suosituksia äidiltäni ja hänen ystävältään.“