Ohjaajana Kanavateatterissa

Ohjaajien varaamisessa pitää olla ajoissa liikkeellä, sillä hyville ohjaajille tarjotaan lukuisia töitä, ja aika äkkiä he lyövät sopimukset lukkoon, jos tarjous on houkutteleva. Tämä on ymmärrettävää, etenkin jos ohjaustoiminta on ns. freelancer -tyyppistä, on oma toimeentulo hyvä varmistaa ajoissa. Siksi myös Kanavateatterissa halutaan tehdä pitkäjänteistä työtä näytelmien valinnassa, sillä näin ohjaajiin voidaan olla yhteydessä jo hyvissä ajoin, kun tulevien kausien näytelmät ovat tiedossa. Aika ajoin seuralle on myös tullut yhteydenottoja, jossa ohjaajakokelaat tarjoavat palveluitaan seuran käyttöön.

Nuorisoseuran johtokunta valitsee kokouksissaan tulevien näytelmien ohjaajat. Teatterin ohjaajia ei sen kummemmin tässä lähemmin esitellä. Ohjaajien nimet löytyvät julkaisun loppupuolelta näytelmäluettelon yhteydessä. Mainittakoon kuitenkin muutama nimi, joka on toistunut useamman näytelmän yhteydessä: Kirsi Sulonen, Kaarina Leinonen, Jarmo Inkinen ja Päivi Hammarén-Jokela.
Antti Viitamäki, joka on tuttu Kanavateatterissa myös useiden vuosien ajalta, kertoo seuraavassa oman näkemyksensä Kanavateatterissa ohjaamisesta. Hänen aikanaan on Kanavateatterin katsojaennätyskin rikottu. Kesällä 2011 Tankki täyteen -näytelmän näki yhteensä 11 815 katsojaa.

Innolla, rohkeudella, rakkaudella

Kun syksyllä 2007 aloin ohjata Hiirenloukkua Nuorisoseurantalon luukkunäyttämölle, en tainnut vielä osata edes aavistaa, miten paljon tulisin aikaani viettämään Kuusassa.

En ollut aiemmin nähnyt kuin kaksi Kanavateatterin näytelmää: Inkisen Jarmon vaikuttavan Pohjantähden ja Leinosen Kaarinan herkullisen erikoisen Tassua päälle -lastenjutun. Muistan silti, että pienen kylän talkoovoima oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen heti alusta pitäen. Miten muutaman sadan asukkaan kylästä olikin noussut jotain näin hienoa ja monipuolista?

Hiirenloukku valmistui vahvoissa tunnelmissa. Minä totuttelin paikkaan ja ihmisiin, paikka ja ihmiset totuttelivat minuun. Niin kuin aina uudessa työympäristössä, rutiinin löytyminen otti aikansa. Halusin ensimmäisen juttuni onnistuvan niin hyvin kuin mahdollista. Valvoin ja valvotin. Viimeiset pari viikkoa olivat pitkiä ja raskaita. Talven pimetessä ja kinosten kasaantuessa muistan meidän naureskelleen useita kertoja, miten hyvin todellisuus peilasi Christien murhanäytelmän tapahtumia.

Lopputulos ilmeisesti toimi sen verran hyvin, että minua kysyttiin ohjaamaan seuraavaa kesäjuttua. Kiitin luottamuksesta ja tartuin innolla Luoman maalaiskomediaan. Peräkamaripojat asetti monenlaisia paineita, sillä tämä oli jo teatterin kolmas vierailu kuvitteelliselle Kuusanniemelle. Niin työryhmällä kuin yleisölläkin oli varmasti omat odotuksensa. Vaikka sainkin periaatteessa vapaat kädet, vastuu tuntui isolta. Sekä Huijarit että Mooseksen perintö olivat kumpikin keränneet kymmenisentuhatta katsojaa – mitkä olivat ne keinot joilla temppu toistettaisiin?

Lopulta toimin kuten aina ennenkin: unohdin laskelmoinnin ja luotin vaistooni. Jos jokin naurattaa minua, kai se naurattaa muitakin. Kokeilin kaikenlaista enemmän tai vähemmän Luoman hengessä, ripotellen omia mausteita sekaan. Muistan yhä, millainen homma oli saada lopun autohurjastelu toimimaan.

Hyvin kävi. Katsojat pitivät näkemästään ja kertoivat muillekin. Viimeisessä esityksessä taisimme rikkoa kaikkien aikojen yleisöennätyksen. Huolimatta hieman huonommista säistä seuraavan kesän Turvetta ja timantteja ylsi lähes samanlaiseen menestykseen.

Siitä eteenpäin kesäni ovatkin sitten menneet Kanavateatterilla – ja ennen tätä vuotta komedian merkeissä. Kesäyleisö etsii etupäässä kevyttä, tuttua ja perinteikästä, mutta onneksi se ei pahemmin hätkähdä pienistä tyylillisistä kokeiluista tai hieman vakavammistakaan aiheista. Niinpä olemme saaneet aina tehdä astetta haastavampaa tai pohdituttavampaa viihdettä.

Ja haastetta on piisannut. Vuoden 2003 pikkujouluesitys Saranat ja sardiinit tuotiin kesällä 2010 ulos kaksikerroksiselle pyörivälle lavalle, ja harjoitusprosessi lienee yksi vaikeimmista omalla urallani. Michael Fraynin farssikomediassa näyttelijöiden piti säntäillä näkyvillä ja näkymättömissä, ääneen ja äänettömästi, kahdessa ja jopa kolmessa roolissa. Pelkästään toisen näytöksen mykkäosiota harjoiteltiin intensiivisesti usean viikon ajan.

Vaikeudesta huolimatta – tai kukaties juuri siitä johtuen – esitys meni aivan nappiin. Se taitaa olla niitä harvoja ohjauksiani, joihin olen ollut täysin tyytyväinen ensi-illasta lähtien.

Tankki täyteen ja sen jatko-osa Maallamuuttajat tarjosivat toisenlaista haastetta. Jos kohta Luoman maalaiskomedioidenkin hahmot olivat television myötä tulleet tutuiksi suomalaisille, Hardwickin ja Tuomisen loihtimat henkilöt ovat suorastaan ikonisia. Mitä jos meidän Sulo, Emmi, Juhana, Ulla ja Reinikainen eivät maistuisikaan? Väkisinkin niistä tulisi erilaisia kuin esikuvansa. Ja mitä tämän päivän yleisö mahtaisi tuumata 70-lukulaisesta verkkaisuudesta?

Huolet olivat jälleen kerran turhia. Tankki täyteen teki uuden kävijämääräennätyksen, eikä Maallamuuttajatkaan jäänyt pahemmin jälkeen, vaikka jälleen kerran kylmä ja märkä kesä koetteli koko maata. Jälkimmäinen näytelmä oli minulle ensimmäinen, jossa oli mukana eläimiä – hurmaavan pöhköt lampaamme olivatkin useamman kerran vähällä varastaa koko show’n.

Jo Maallamuuttajat kaksine pyörivine lavoineen ja alati vaihtuvine kulisseineen oli vaatinut huikeita ponnisteluja lavastustiimiltä, mutta se näytti melko vaatimattomalta seuraavan kesän spektaakkelin rinnalla. Mies joka ei osannut sanoa ei (2013) esitettiin koko näyttämön levyisessä, kaksikerroksisessa kaupunkikuvassa. Jatkuvat nopeat leikkaukset kohtauksesta toiseen piti harjoitella huolella ja moneen kertaan. Lavan takana näyttelijät tekivät pieniä ihmeitä vaatteita vaihtaessaan ja päädystä toiseen juostessaan.

Sisänäyttämöllekin olen Hiirenloukun jälkeen ehättänyt useampaan otteeseen. Farssit Hulvaton hotelli (2009) ja Puhtaana käteen (2011) puristettiin kasaan ehkä turhankin lyhyellä aikataululla, mutta pikkujouluväki viihtyi edellisvuosien tapaan. Puhtaana käteen oli viides farssini, ja kun siihen ynnäsi vielä Korpilahdella tekemäni farssiroolit, totesin tarvitsevani taukoa tyylilajista. Farssi on teatterin kuninkuuslaji nopeutensa, tarkkuutensa ja vaativuutensa vuoksi, mutta sen harjoittelu on kuluttavaa paitsi näyttelijöille myös ohjaajalle.

Onneksi Kanavateatterissa ei ole arkailtu tarttua draamaankaan. On hienoa, että teatteri haluaa jatkuvasti tuottaa kaikentyyppisiä esityksiä, vaikka draama ei välttämättä aina takaakaan suuria katsojamääriä.

Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha ei syyttä ole klassikko. Teksti pursuilee vahvaa, moni-ilmeistä draamaa ja tarjoaa aineksia hyvinkin erilaisiin tulkintoihin. Kun aloimme loppusyksystä 2009 harjoitella näytelmää, päädyin kuvaamaan tarinan perheen tyhjää, harhaista elämää konkreettisella tyhjyydellä: lavalla ei huonekalujen lisäksi näkynyt mitään niistä esineistä, jotka tekstissä mainittiin. Näyttelijät lukivat olemattomia kirjoja, söivät olematonta ruokaa olemattomilta lautasilta ja kuuntelivat musiikkia näkymättömästä gramofonista. Vasta aivan viimeisellä minuutilla esineet ilmestyivät näyttämölle yksi toisensa jälkeen ikään kuin totuus olisi vasta silloin lopulta paljastunut hahmoille. Näyttelijöille esineettömyys oli tietenkin ylimääräinen haaste, kun teksti oli muutenkin jo kinkkinen kampitettava. Hyvä siis, että nelihenkinen kaarti oli sekä rohkea että taitava.

Monitulkintaisuudessaan omaa luokkaansa oli vuotta myöhemmin toteutettu absurdi näytelmä Kuningas kuolee. Eugene Ionescon nerokas dialogi kieppui draaman ja komedian välimaastossa, eikä yhtäkään repliikkiä voinut harjoitella ilman varttitunnin pohdiskelua. Symbolista tekstiä värittääkseni ohjasin lavalle mitä kummallisimpia tapahtumia, jotka toteutti mykkä, kasvoton avustajajoukko.

Huolimatta siitä, minkälaista esitystä olemme lähteneet Kanavateatterilla tekemään, olen aina voinut luottaa yhteen asiaan: sanaa “ei” ei helposti kuule. Vuosien varrella olen heitellyt mitä hulluimpia ideoita, ja ensireaktio on likipitäen aina ollut: “Ohoh! Kuulostaa mielenkiintoiselta!” Juuri tämä positiivinen ja rohkea asenne on varmastikin viehättänyt minua eniten.

Useimmiten juuri nuo villit, merkilliset päähänpistot ovat olleet näytelmien kutkuttavinta antia. Uskaltaisikohan Aku rymistellä liukkaan rinteen alas? Ilman muuta. Suostuisikohan eläkeikäinen Eila siihen, että hänet sidottaisiin liikkuvan auton konepellille? Mikäpä ettei. Löytyisiköhän näyttämölle jostakin ihan oikeita lampaita? Tietysti. Saadaanko pesukone kävelemään ovesta sisään? Varmasti.

Kertaakaan minun ei ole tarvinnut pettyä lavastus- tai puvustustiimiin. Tuotanto etenee aina ajallaan ja sovitut asiat hoidetaan. Kaikki jotka ovat käyneet Kuusassa teatteria katsomassa, tietävät millä ripeydellä löytyy parkkipaikka ja makkara. Tänne on hyvä tulla, ja siksipä moni tuleekin. Vuodesta toiseen.

Tehokkainkin koneisto olisi tietysti yhdentekevä, jos itse näytelmät eivät toimisi. Mutta Kanavateatterissa on innostunut, sitkeä ja ennen kaikkea lahjakas esiintyjäporukka – sellainen porukka joka ymmärtää, että hyvä teatteri lähtee aina rakkaudesta ja intohimosta.
Tätä kirjoittaessani Kivenpyörittäjän kylän harjoitukset ovat edenneet jo hyvän matkaa. Odotan innolla, että monen ansiokkaan komediavuoden jälkeen kesäteatterin katsojat saavat jälleen sukeltaa vaikuttavan draaman pyörteisiin juuri tämän saman intohimoisen porukan johdolla.

Kanavateatterin ensimmäiset kaksikymmentä vuotta on ollut hieno kasvutarina. Mitä jatko tuokaan tullessaan, sitä maltan tuskin odottaa.

Antti Viitamäki